Neljä vuotta sitten en ollut ikinä nähnyt vaskitsaa.
Olin toipumassa uupumuksesta ”Berliinin maalla”, pohdin elämäni suuntaa ja suoritin selviytymistä. Mielessä oli muotoutumassa hauras haave uudesta työstä tunteiden ja luonnon parissa, itsellä vain tarve olla ja pysähtyä.
Huomasin kaverin Facebookissa kuvan upeasta pronssisesta liskosta ja mietin mielessäni, kunpa itsekin saisin sellaisen nähdä. Muutamaa tuntia myöhemmin lenkillä melkein astuin yhden päälle! Kaveri liikkui h y v i n h i t a a s t i ja ehdin ihailla sen kiiltävänpronssista pintaa ja sulavia liikkeitä hyvän tovin.
Muutama viikko sitten autossa matkalla metsäkylpyohjaajakoulutukseen kerroin kollegoilleni tätä tarinaa ja miten vaikuttavalta tuo yhteensattuma silloin tuntui.
Neljä vuotta on kulunut ja nyt hauraasta haaveesta on tullut totta. Rakennan uutta työtäni ja siihen kuuluu tunnetietoisuutta, metsäkylpyjä, olemista ja pysähtymistä.
Ja arvatkaa mitä!
Opiskelupäivän päätteeksi metsästä poistuessa melkein astuttiin upean sinitäpläisen vaskitsan päälle!
Tämä tyyppi liikkui jo vikkelämmin kuin neljän vuoden takainen tuttavuus. Ehkä haaveenikin ovat vain keränneet vauhtia viime vuodet?
